Quantcast
Channel: NA NA NA – Rosvot
Viewing all articles
Browse latest Browse all 57

Tammerfest ja kolme itselleni merkityksellistä comebackia

0
0

Kerran vuodessa Tampere juhlii, kun Tammerfest valtaa koko kaupungin. Festareita juhlitaan Ratinanniemen festivaalipuiston lisäksi myös keskustorilla ja kymmenillä klubeilla.

Tänä vuonna Ratinan stadionin kyljessä lavalle nousi poikkeuksellinen kavalkadi nostalgisia paluukeikkoja, kun festivaalipuistossa nähtiin esiintymässä viikonlopun aikana mm. Neon 2, Pikku G, Tiktak, Raptori, sekä Nylon Beat.

Vaikka Tammerfest ei ole suoranainen nostalgiafestari, keskittyi tämän vuoden pääohjelmisto kuitenkin erityisesti juuri nostalgiaan ja vuoden isoimpien comebackien nostamiseen. Kolme niistä oli minulle henkilökohtaisesti erityisen merkityksellisiä, ja niistä kirjoitankin tänään.

 

Pikku G

2000-luvun alussa suurta suosiota nauttinut Pikku G palasi keikkalavoille puolivahingossa viime vuoden maaliskuussa, kun kevyestä vastahakoisuudesta huolimatta hänet saatiin houkuteltua esiintymään eräisiin turkulaisiin opiskelijabileisiin. Uusi hype vei Pikku G:n festareille myös kesän festareille, ja kesän lopussa Pikku G olikin kirjoittanut jo uuden sopimuksen vanhan levy-yhtiönsä Warner Music Finlandin kanssa.

Pikku G:n comeback oli kenties monen sattuman onnellinen summa, ja odottamaton ilo, jota en enää tässä vaiheessa olisi uskonut koskaan tapahtuvan. Pikku G:n viimeisin albumi Suora Lähetys julkaistiin 2004, eli siitä on vierähtänyt jo 14 vuotta. Sitä edeltänyt debyyttialbumi Räjähdysvaara oli jymymenestys, sekä merkittävä osa oman ikäpolveni nuoruusvuosia.

Olen kirjoittanut omasta historiastani Pikku G:n musiikin parissa jo aiemmin täällä, mutta mielestäni on mukava palata aiheeseen vielä uudelleen nyt, kun Pikku G:n suuresta paluukeikasta on kulunut jo lähes 1,5 vuotta ja olen itsekin päässyt katsomaan keikkoja useampaan otteeseen.

Ensimmäisellä comebackin jälkeen näkemälläni Pikku G:n keikalla viime vuoden Summer Upissa olin niin innoissani, että on vaikea kuvitella mitään mitä lavalla olisi voinut tapahtua, joka olisi sen riemun voinut minulta pois viedä. Samalla keikka oli kuitenkin aivan mieletön elämys, sillä äänekkään yleisön voimakas energia, sekä koko keikasta välittyvä valtava yhteenkuuluvuuden tunne olivat todella jotain ainutlaatuista. Todella, poikkeuksellisen hyvä keikka, joka tuntui loppuvan aivan liian aikaisin.

Vain vuotta myöhemmin, on Pikku G ehtinyt nyt kiertää jo bändinsä kanssa lavoja ahkerasti. Keväällä toteutetun Solmussa-kiertueen lisäksi Pikku G on ollut aktiivisesti osa monen ison festivaalin ohjelmistoa näiden kahden vuoden aikana. Se näkyy myös lavalla, ja Pikku G:stä onkin tullut silminnähden rennompi esiintyjä, joka uskaltaa ottaa enemmän kontaktia yleisöönsä, liikkuu lavalla suvereenimmin, ja naureskelee vapautuneesti tuplaajansa Mikko Honkasen kanssa. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että lava alkaa artistillekin tuntumaan jälleen kodilta, eikä enää niinkään siltä kiusalliselta paikalta, jonne turkulaiset saivat kepulikonstein houkuteltua.

Paluunsa jälkeen Pikku G on ehtinyt julkaista kaksi uutta kappaletta; Solmussa, sekä vastikään julkaistu Paratiisiin. Molemmat kaikilla mittapuilla ihan passelin vastaanoton saaneita biisejä, jotka ovat menestyneet hyvin myös listoilla.

Siitäkin huolimatta kappaleita on vain kaksi, eivätkä ne muuksi veny. Siksi Pikku G:n keikkojen rakenne nojautuu edelleen vuosien takaiseen levykaksikkoon, ja niiden kovimpiin hitteihin. Comeback-aspekti on siis uudesta musiikista huolimatta edelleen keikkojen kantava voima.

Ja sitähän ihmiset oikeastaan myös haluavat. Vaikka uudet kappaleet ovat hyviä biisejä, siis sellaisia hittejä jotka keikallakin saavat alkaessaan yleisön hurraamaan, on nostalgia kuitenkin se, mitä yleisö ainakin toistaiseksi tulee Pikku G:n keikoilta hakemaan.

Ja sitä he myös saavat. Vaikka on jokseenkin humoristista katseltavaa, kun kolmekymppinen mies räppää matikan läksyistä ja jälkkäreistä, juuri ne hetket ovat keikkojen parasta antia, nostalgiamehustelua, jonkalaista tunnetta ei herätä yksikään uusi kappale, olipa se kuinka hyvä tahansa.

Se lieneekin Pikku G:n lähitulevaisuuden suurin haaste.

 

 

Tiktak

Yksi 2000-luvun kenties suurimpia bändejä popin saralla oli Tiktak, joka pisti lopulta pillit pussiin 11 vuotta sitten. Olen itse nähnyt Tiktakin viimeistä kertaa keikalla juuri ennen yhtyeen lopettamista syksyllä 2007. Vaikka siitä on jo vierähtänyt yli vuosikymmen, on bändin esiintyminen, olemus ja energia piirtynyt mieleeni niin vahvasti, että tuntuu kuin aikaa ei olisi vierähtänyt lainkaan.

Siinä missä esimerkiksi Pikku G:n comeback-keikat ovat johtaneet riemukkaaseen uuteen tulemiseen, on Tiktak ollut haastatteluissaan todella ehdoton siitä, ettei uutta musiikkia olla julkaisemassa nyt eikä tulevaisuudessa. Kaikki panokset on pistetty comeback-keikkoihin ja siihen, että vanhat biisit on saatu tuotua nykypäivään.

Siksi paluu onkin erityinen aivan toisenlaisella tavalla; lavalla nähdään jotain todellisesti erityistä, mitä ei välttämättä tulla näkemään enää koskaan. Lisäksi comeback-keikat oli myös rajattu määrällisesti vain neljään, joten mahdollisuus nähdä Tiktak livenä jälleen tuntui ainutlaatuiselta ja tärkeältä.

Tiktak ei kuitenkaan ole sellainen hauska nostalgiatrippi, mitä monet muut hiljattain paluun lavoille tehneet esiintyjät ovat olleet. Tiktakin musiikki on kestänyt hyvin aikaa, vaikka esimerkiksi bändin ensimmäiset sinkut Sekoitat mun maailman ja Lopeta on julkaistu 1999, siis 19 vuotta sitten. Toistan, SIIS 19 VUOTTA SITTEN! Välillä sitä unohtaa, että bändin aloittaessa sen jäsenet ovat olleet vain 13-14 -vuotiaita.

Molemmat kappaleet ovat kuitenkin sekä lyyrisesti, että muutenkin juuri niin hyvällä tavalla yksinkertaisia pop-sävellyksiä, että ne siirtyvät mutkitta nykypäivään. Tammerfestin lavalle noussut bändi voisi kaikin puolin olla täysin aktiivinen vielä tänäkin päivänä. Tiktak tarjoilee läpi settinsä taitavasti niin intensiivistä energiaa, että omakaan keskittyminen ei ehdi herpaantumaan kertaakaan.

Ihaninta keikassa on kuitenkin se, että bändillä on selkeästi edelleen hauskaa yhdessä. He fiilistelevät yhdessä mahtavaa keikkaa, halailevat ja hymyilevät toisilleen soittimiensa lomasta. On ilmiselvää, että lopettamisestaan huolimatta koko kuuden hengen yhtye on vuosien saatossa pitänyt edelleen tiiviisti yhteyttä toistensa kanssa.

Lopettamisensa jälkeen, suurin osa bändin jäsenistä on opiskellut itsellensä toisen ammatin ja pitänyt musiikin harrastuksena. Vain bändin solisti Petra Gargano, sekä kitaristi Emilia Suhonen ovat jatkaneet ammattimuusikkoina. Emilia Suhonen vaikuttaa tällä hetkellä Mira Luodin bändikokoonpanossa.

Tiktak on sellainen orkesteri, jonka kaikin puolin voisi toivoa palaavan festarilavoille pysyvästi, mutta samalla on äärimmäisen kunnioitettavaa, ettei bändi niin tee, kun kiinnostusta ja yhteisiä musiikillisia ambitioita ei tunnu olevan. Onnellinen voi onneksi olla siitä, että bändi oli vielä mahdollisuus kokea livenä edes tämän neljän keikan verran.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen Tiktak herättää minussa edelleen samanlaisia tuntemuksia, kuin silloin lähes 20 vuotta sitten. Sydän sykähtelee edelleen tutuille sävellyksille, Tiksut ovat edelleen oi niin ihania ja Emppu on edelleen yksinkertaisesti maailman coolein.

Tiktakin avainominaisuus oli aikanaan niin tietynlainen, uniikki tyttöenergia, ettei sellaista ole bändin jälkeen tässä maassa uudestaan nähty, enkä tiedä tullaanko koskaan näkemäänkään. Sekä bändin yleinen energia, että ulkoinen estetiikka tarjoilivat samalla parhaat puolet sekä autotallitekoisista rokkibändeistä, jossa soittimia soitetaan itse hikikarpalot otsalla, että niistä suloisista tyttöbändeistä, jossa kaikilla on selkeästi oma roolinsa ja samaistumispintansa. Siinä oli jotain mahdottoman valloittavaa, ja on edelleen.

 

 

 

Nylon Beat

Itselleni viikonlopun kenties eniten pasmat sekoittanut paluu oli kuitenkin lauantaina Tammerfestin lavalle noussut Nylon Beat. Teflon Love sekä Seksi vie ja taksi tuo -tyylisten kappaleiden nasaalijytä ovat merkittävä osa ikäpolveni kulttuuriperintöä, ja Naikkareille uskollisella höpsöllä asenteella ja energialla vedetyt livekeikat viisihenkisen bändin kanssa siivittivät heidät aikanaan yhdeksi aikakautensa suosituimmista live-esiintyjistä.

Lähtemättömän jäljen kotimaiseen pop-musiikkiin jättänyt duo ehti toimia kahdeksan vuotta ja myydä yli puoli miljoonaa albumia, kunnes lopetti uutena vuotena 2003. Nylon Beat teki muutaman areenakonsertin mittaisen paluun keikkalavoille vuonna 2007, mutta kaksikko ei ole sittemmin esiintynyt yhdessä. Kyseessä on siis ensimmäinen kerta yli 10 vuoteen kun Jonna Geagea ja Erin Anttila esittävät Nylon Beatin jättihitit livenä yleisölle!

Nylon Beat oli 90- ja 2000-lukujen pop-musiikin kirkkain tähti, mutta myös oman lapsuuteni merkittävimpiä hahmoja. Olen jonottanut natiaisena Naikkareiden nimmareita ostoskeskuksissa, sekä leikkinyt duoa ala-asteella kavereideni kanssa saparot päässä niin, että jokainen saa esittää lempparijäsentään. Tiimarista ostettujen päivänkakkarapostikorttien taakse tussatut nimmarit koristavat vaatekaappini seinää edelleen.

Nylon Beatissa oli jotakin mistä ei aivan saanut otetta, ja siksi se tuntui jännittävältä. Yhdessä Jonna ja Erin olivat kuin ne luokan kikattelevat siideripissikset, joihin opettajatkaan eivät saa mitään tolkkua. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Nylon Beat oli mitä oli, eikä heitä voinut kukaan pysäyttää. Duo oli uransa loppuun asti kaikessa junttiudessaan aina 2000-luvunkin puolelle saakka niin ihanan ysäri, että on mielipuolinen ajatus, että Nylon Beat tekisi koskaan paluun.

Niin kuitenkin kävi, ja kaksikko nousi Tammerfestin lavalle juuri sellaisena kuin me kaikki Nylon Beatin muistamme. Ja se todellakin oli mielipuolista. Siinä missä Tiktak transitioitui helposti ja vakavasti nykypäivään ja Pikku G jopa julkaisee uutta musiikkia, Nylon Beat nousi lavalle ihan samanlaisena kuin ennenkin, eikä mitään oltu edes yritetty modernisoida.

Eikä sitä olisi kukaan halunnutkaan. Nylon Beat on konseptina niin pyhä, ettei sen tuominen nykypäivään olisi toiminut. Kaikista tämän postauksen nostalgisista comebackeista Nylon Beat on se, joka on herätetty henkiin eniten sellaisenaan. Vaaleanpunaisen valon keskellä tanssahtelevien tyttöjen koreografiat ovat edelleen vähän sinne päin, ja lavapreesens edelleen ehtaa sekoilua sekä itselleen (ja toisilleen) nauramista — ja se Naikkareissa onkin kaikkein parasta.

Myös koko livekokoonpano on pidetty samana aina bändiä ja tanssijoita myöten. Soittimien takaa seisovat Tuomas Wäinölä, Vesa Anttila, Harri Rantanen, Okke Komulainen sekä Anssi Nykänen. Myös taustatanssijat Wille Lipponen ja Jari Peltola ovat toimineet Nylon Beatin tanssijoina jo vuosia sitten.

Nylon Beat vuonna 2018 on yksi iso, ihastuttava, vaaleanpunainen, karkinmakuinen aikakapseli 90-luvulle.

 

Tammerfest

Edellä mainittujen nostalgiapläjäyksien lisäksi pääohjelmistosta löytyi toki myös muita ajankohtaisia artisteja kuten mm. Haloo Helsinki!, Mikael Gabriel, SANNI, Roope Salminen & Koirat, JVG ja Cheek. Tammerfestin ainoa ulkomainen vahvistus oli lauantaina esiintynyt Mew.

Musiikin lisäksi ohjelmistosta löytyi myös mm. stand uppia, sekä Tampereen erinäisillä klubeilla omilla keikoillaan nähtiin mm. Evelina, Kasmir, Von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Aleksanteri Hakaniemi, Viikate, sekä erilaisia tribute-kokoonpanoja. Keskustorilla esiintyivät viikon aikana mm. Iisa, Kuumaa, View ja Laura Moisio, sekä Kari Peitsamo keskiviikosta lauantaihin joka päivä klo. 16.

Tampereen Ratinanniemessä, Keskustorilla ja klubeilla vietetty 24. Tammerfest teki pääareenallaan yleisöennätyksen. Ratinanniemessä vieraili kolmena päivänä torstaista lauantaihin yhteensä 29 500 festivaalivierasta. Ensimmäistä kertaa festivaalin historiassa olivat kaksi päivää, perjantai ja lauantai, jo ennakkoon loppuunmyytyjä. Kaiken kaikkiaan Tammerfestissä juhli yleisöä 80 000.

Tsekkaa muut kuvat Tammerfestin festivaalipuistosta alta!

 

Mikael Gabriel

 

SANNI

 

Mew

 

Cheek


Viewing all articles
Browse latest Browse all 57

Latest Images

Trending Articles